Adventismi    /

Tiedustelemiasi kirjoja ei ole tiedossani monia. Yksi suppea suomenkielinen esitys on Osmo Tiililän “Kristilliset kirkot ja muut yhteisät” (WSOY 1963), joka tosin on vanha ja loppuunmyyty. Mutta jostakin antikvariaatista tai kirjastosta se voi hyvinkin vielä löytyä. Toinen pieni kirjanen: Uuras Saarnivaaran “Sunnuntai ja sapatti” (Ev.lut.Herätysseura), joka sekin on varmasti loppunut. Netissä on paljon adventismia kristisoivaa ja jonkin verran myös puolustavaa materiaalia. Tässä kriittinen näkökulma:  https://carm.org/seventh-day-adventism

Adventismi on aikoinaan baptismin piiristä eronnut uskonsuunta. Nimi johtuu Herran tulon (lat. “advenire”) odotuksesta. Adventismissa on erityisen vahva Jeesuksen pikaisen paluun korostus, johon liittyviä laskelmia on liikkeen piirissä harrastettu muita suuntia enemmän. Liikkeen historiallisia vaikuttajia olivat mm. William Miller (k.1849), joka erotettiin baptismiseurakunnasta harhautettuaan uskovia odottamaan Herran tuloa ensin 1843 ja sitten 1844, myymään kaiken omaisuutensa ja pukeutumaan valkoisiin vaatteisiin odottamaan lopun hetkeä. Tämän jälkeen Miller perusti oman adventtiseurakunnan. Millerin jälkeen Adevntismin johtoon tulivat Ellen G.White (k.1917) ja hänen miehensä John White (k.1881). Nykyään Seitsemännen päivän adventismin johdossa on Washingtonissa kokoontuva pääkonferenssi. Liikkeellä on omat saarnaajakoulunsa ja lähetysseminaarinsa. Toiminta keskittyy sananjulistukseen, esitelmien pitämiseen ja mm.kirjekerhon markkinointiin. Yleisöesitelmät, joka Suomessakin on näkyvin adventistien toimintamuoto, liittyvät usein Ilmestyskirjaan tai Danielin kirjaan. Liikkeessä ei hyväksytä lapsikastetta. Adventistit korostavat pyhää elämää ja tästä nousevia ruoka- ja juomasäädäksiä. Väkijuomat, kahvi, tupakka, tee, osittain liha ja ainakin sianliha ovat kiellettyjen aineiden joukossa. Toisena motiivina tällaiseen pidättäytymiseen nähdään pyrkimys ylipäätään terveisiin elämäntapoihin.Liikkeessä voi ulkopuolisen silmin nähdä vanhatestamentillista lainomaisuutta, minkä valossa mm. sapattikäskyäkin tulkitaan. Monien kriitikkojen mielestä adventismi edustaa meidän aikamme juutalaiskristillisyyttä, jossa Krituksen armo peittyy monenlaisten ulkoisten käskyjen ja säädösten alle. Adventismi luetaan kuuluvaksi kristillisiin kirkkoihin. Se tunnustaa apostolisen uskontunnustuksen ja sanoo aamenensa kristilliselle jumalakuvalle.

Kuitenkin adventismi erottuu muusta kristillisestä maailmasta erityisesti kahdella poikkeavalla opillaan, opetuksilla sapatista ja kadotuksesta. Adventismissa opetetaan sapatin pitämistä lauantaina (josta myös juontuu liikkeen nimitys “Seitsemännen päivän adventismi”). Sapatin sanotaan olevan uuden liiton kansan merkki ja lepopäivän viettäminen sunnuntaina pedon merkin ottamista ja lopunajalliseen antikristilliseen uskonnollisuuteen samaistumista. Seitsemännen päivän sapatilla on liikkeen opissa niin merkittävä asema, että siihen suhtautuminen on käytännössä elämän ja kuoleman kysymys, uskon ja epäuskon raja. Raamattu opettaa kuitenkin selvästi Jeesuksen hylänneen vanhatestamentillisen käsityksen sapatista: Jh 5:18 “Sentähden juutalaiset vielä enemmän tavoittelivat häntä tappaaksensa, kun hän ei ainoastaan kumonnut sapattia, vaan myös sanoi Jumalaa Isäksensä, tehden itsensä Jumalan vertaiseksi.” Sapatti ei Uuden testamentin mukaan ole uuden liiton merkki. Lepopäivä on tarkoitettu uskoville levon ja Jumalan pyhittämisen päiväksi. Sen noudattaminen tai noudattamatta jättäminen ei kuitenkaan pelasta tai kadota ihmistä. Apostoli Paavali taas opetti nimenomaan sapattikeskusteluun viitaten: Rm 14:5-6 “Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma. Joka valikoi päiviä, se valikoi Herran tähden; ja joka syö, se syö Herran tähden, sillä hän kiittää Jumalaa; ja joka ei syö, se on Herran tähden syömättä ja kiittää Jumalaa.” Samalla kun Paavali osoitti vapautta sapattikysymyksessä, samalla hän korosti kristityn vapautta syödä tai olla syömättä mitä halusi.

Toinen muista kristillisinä pidettävistä kirkkokunnista poikkeava oppi on opetus, jonka mukaan kadotus ei ole iankaikkinen kärsimyksen paikka, vaan ainoastaan tyhjiiraukeamista. Raamattu kuitenkin opettaa kirkkaasti ja epäämättä ikuisen kadotuksen olemassaoloa. Jeesus puhui siitä enemmän kuin kukaan toinen. Missään kohtaa Uutta testamenttia ei opeteta kadotuksen olevan tyhjiinraukeamista vaan ikuinen kärsimyksen ja Jumalasta eron paikka. Vaikka adventisteilla on kirkas vanhurskauttamisoppi, sille ei anneta tilaa arjen elämässä, jossa ohjaavat enemmän se, mitä saa ja ei saa tehdä. Adventismiin sopii mielestäni hyvin Paavalin sanat Kolossalaiskirjeessä: Kl 2:16-23 “älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta, jotka vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis on Kristuksen. Älköön teiltä riistäkä voittopalkintoanne kukaan, joka on mieltynyt nöyryyteen ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama eikä pitäydy häneen, joka on pää ja josta koko ruumis, nivelten ja jänteiden avulla koossa pysyen, kasvaa Jumalan antamaa kasvua. Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: “älä tartu, älä maista, älä koske!” sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta – ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.”

Vastaaja: Jarmo Sormunen