Raamatusta ei muualta löydy minkäänlaisia viittauksia kuolleiden puolesta kastattamiseen kuin mainitsemastasi Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kohdasta. Jotkut korinttolaiset kastattivat itsensä sellaisten Jeesukseen uskoneiden läheistensä puolesta, joita ei oltu ehditty kastaa ennen kuolemaansa. Vastaavanlaista käytäntöä esiintyi myöhemmin toisella vuosisadalla gnostilaissävytteisten kristillisten yhteisöjen keskuudessa.
Muita viittauksia tällaiseen käytäntöön ei ensimmäiseltä vuosisadalta tiedetä. Paavali ei suoraan tuominnut tai puoltanut tätä tapaa. Mutta hän sanoi senkin tukevan kristillistä ylösnousemususkoa. Myöhemmin tämä tapa tuomittiin kristillisessä kirkossa. Sekä Tertullianus (kirjoituksessaan Markionia vastaan) että Krysostomos (saarnakirjassaan Ensimmäisestä Korinttolaiskirjeestä) viittaavat tällaiseen käytäntöön ja tuomitsevat sen. Onkin mahdollista, että niin hyvin toisen vuosisadan kuin meidänkin aikamme harhaoppien ( esimerkiksi mormonien) käyttään ottama tapa kastaa itsensä kuolleiden puolesta nousee nimenomaan tämän jakeen väärästä tulkinnasta.
Uuden Testamentin ilmoitus jättää täyden vastuun evankeliumin vastaan ottamisesta ihmiselle itselleen. Kukaan toinen ei voi uskoa hänen puolestaan (poikkeuksena tiedostamattomassa iässä oleva lapsi). Mitkään maanpäälliset uhrit, messut, kasteet tai edes rukoukset eivät hyödytä kuollutta, oli hän eläessään uskonut Jeesukseen tai ei. Suhde Jumalaan täytyy tehdä selväksi tämän elämän aikana. Kuolema ei muuta meidän suhdettamme Kristukseen, se vahvistaa sen. Kuoleman jälkeen tuota jumalasuhdetta ei voi korjata, ei ihminen itse, eikä kukaan muukaan hänen puolestaan.
Vastaaja: Jarmo Sormunen