Torontolaisuus edustaa kristillisyyttä, jossa on mielestäni hurmahenkisiä piirteitä sanan kielteisessä merkityksessä. Vaikka siinä on hyvääkin, kuten esimerkiksi jano Jumalan puoleen, sielullisuus hallitsee sitä huomatavassa määrin. Kokemus on asetettu totuuden mittariksi, yli Jumalan sanan. Liikehdinnän piirissä tulkitaan Raamatun sanaa villisti, irrotetaan se yhteydestään ja annetaan sille mielivaltaisia merkityksiä. Liikkeen julistus ei keskity tärkeimpään, parannuksen tekemiseen, sielun pelastukseen ja Kristuksen ristiin, vaan elävän kokemuksen saamiseen – näkemiseen uskomisen sijasta. Sellainen kristillisyys, jossa kritisoidaan tätä liikehdintää, leimataan vanhaksi uskonnollisuudeksi, jossa vastustetaan Pyhän Hengen toimintaa. Kyse on kuitenkin mielestäni hengellisestä ylpeydestä ja härskistä manipuloinnista. Luvataan paljon: terveyttä, hengellisiä kokemuksia ja uutta voimaa. Mutta lohduttajat ovat ovat harvassa, kun ihmiset pettyvät oman voimansa kristillisyyteen ja palavat hengellisesti loppuun.
Olen ollut tähän asti varovainen ilmaisemaan pitkälle meneviä johtopäätäksiä torontolaisuudesta. Olen odottanut ajan näyttävän, mihin suuntaan liikehdinnän hedelmät osoittavat. Nyt yli seitsemän vuotta myöhemmin on mielestäni nähtävissä, että torontolaisuus on/oli ainoastaan yksi kehitysvaihe siinä sielullisen kristillisyyden esiinmarssissa, jonka pyörteissä lopunajallinen seurakunta Suomessakin joutuu tarpomaan.
Samalla kun pyynnöstäsi esitän näitä ajatuksiani, tunnustan uskovani sydämestäni raamatulliseen karismaattisuuteen, armolahjojen käyttään seurakunnassa ja Jumalan yliluonnolliseen toimintaa, esimerkiksi ihmeparantumisiin. Jumala voi tehdä ihmeitä ihmisen elämässä silloin, kun on hätä. Hän voi ja haluaa uudistaa hengellisen elämämme. Hän voi ja haluaa antaa herätyksen Suomeenkin. En kuitenkaan usko Hänen antavan sellaista herätystä, jossa katto lentää ilmaan. Herätys on sittenkin sitä, että pohja putoaa pois jalkojen alta.
Torontolaisuuden katsotaan syntyneen Rodney Howard-Brownen toiminnan seurauksena. Tällä äärilaidan helluntailaisuutta edustavalla julistajalla on läheiset suhteet reformoidun kristillisyyden keskellä syntyneeseen menestysteologiaan ja sen keskeisiin vaikuttajiin, esimerkiksi Kenneth Haginiin, Kenneth Copelandiin ja Benny Hinniin. Se mitä nämä miehet opettavat, ei kestä Jumalan sanan valoa. (Suosittelen tässä yhteydessä Paavo Hiltusen kirjaa “Superuskovat”, Uusi Tie.) Juuri julistus ja teologiset juuret ovat mielestäni tärkein syy torjua torontolaisuuden kaltainen ihmiskeskeinen kristillisyys.
Oma lukunsa ovat sitten ns. manifestaatiot, jotka lienevät kuitenkin vielä pientä sen rinnalla, mitä tulevaisuus tullessaan. En usko torontolaisuuden, tai “hinniläisyydenkään” jäävän viimeiseksi ilmiöksi suomalaisessa kristillisyydessä. Olematta profeetta tai profeetan oppilas voi sanoa, että sielullisempaakin on tulossa.On mielestäni kuitenkin huolestuttavaa, että kauankin uskossa olleet Jumalan lapset ovat valmiita etsimään hengelliseen janoonsa virvoitusta näistä sameista ja äärimmäisen ihmiskeskeisistä lähteistä. Niistä juominen juovuttaa ja sumentaa arvostelukyvyn. Kristityn velvollisuus on koetella kaikki ja pitää se mikä hyvää on. Mutta arviointi pitäisi tehdä ennen kuin heittäydytään mukaan johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Hengellisessä humalassa ei kykene enää erottamaan totuutta valheesta ja hengellistä sielullisesta.
Koska kysyjä tiedusteli henkilökohtaista mielipidettäni, saanen kertoa seuraavan omakohtaisen kokemukseni.Muistan istuneeni konferenssissa Jyväskylän Messukeskuksessa vuonna 1994 “Toronton siunauksen” Suomen alkulaukauksessa. Pitkän alkuylistelyn jälkeen tilaisuuden pääpuhuja kertoi runsain sanoin, mitä oli tapahtunut edellisissä tilaisuuksissa ja konferensseissa. Mikäli oikein muistan, tuossa puheessaan hän ei maininnut kertaakaan Jeesusta. Sen sijaan vanha uskonnollisuus sai kyytiä erityisesti sellainen, joka ei hyväksynyt tätä uutta liikehdintää. Puhuja profetoi ja lupasi Jumalan sanana, että tuona samana vuonna alkaisi Jyväskylästä ennennäkemätön herätys Suomessa. Suomalaisetkin pääsisivät osallisiksi tästä maailmanhistorian ainutlaatuisimmasta lopunajallisesta siunauksesta, jota julistaja kutsui Ilmestyskirjan 22. luvussa mainituksi elämänvirraksi. Puheensa lopuksi julistaja kutsui Pyhän Hengen paikalle. Ihmettelin, eikö Hän ollut paikalla aiemmin. Hallin etuosaan kutsuttiin kaikki siunausta ja uudistusta kaipaavat Jumalan valtakunnan työntekijät. Minäkin menin – niin avoimena kuin suinkin. Mutta siinä vaiheessa kun puhuja kutsui Pyhää Henkeä paikalle ja kielsi meitä ajattelemasta mitään – edes rukoilemasta tai puhumista kielillä – aloin rukoilla Jeesusta ja tehdä parannusta Hänen edessään. En halunnut heittäytyä minkä tahansa hengen valtaan. Kun esirukoilijat sitten tulivat, en kaatunut, vaikka äänessä ollut julistajakin sitä yritti. Sen sijaan erään tutun siskon rukoiltua minunkin jalkani alkoivat pettää ja putosin lattialle.Kun sitten istuin siinä hallin lattialla vähän pöllämystyneensä ja mukavan raukeana, mietin, kumman valossa arvioin tapahtunutta: senkö mukaan mitä minulle tapahtui vai sen mukaan, mitä julistettiin. Päätin antaa suuremman merkityksen sille mitä kokouksessa puhuttiin. En tiedä tänäkään päivänä, oliko kokemukseni Jumalasta vai omasta sielustani. Mutta sen tiedän, etten halua enää kuunnella sellaista julistusta. Jälkeenpäin arvioiden tuon tilaisuuden puhujan ennustukset eivät pitäneet paikkaansa. Suomessa ei alkanut suurta herätystä. Vaikka liikehdinnän piirissä syntyi uuttakin hengellistä elämää, ei siitä poikinut herätystä – tai sitten herätys-käsite täytyy määritellä uudelleen. Muutama seurakunta kyllä hajosi ja uusia syntyi, niin kuin ennenkin suomalaisessa kristillisyydessä. Profetia oli väärä ja julistaja siten väärä profeetta. Häntä ei pidä Raamatun mukaan kuunnella eikä pelätä (5Ms 18:21-22).
Vastaaja: Jarmo Sormunen